Taitaa olla niin huono kanalintuvuosi että jää multa noi kotkottajat kokonaan rauhaan. Viime vuoden aallonpohjasta ollaan tosin (ainakin meidän seuran alueella) noustu vähän ylöspäin, hyviä pyypoikueita on vähintään sen verran mitä normaalisyksynä. Taidan tämän syksyn vähäiset päivät sijoittaa pienpetojahtiin ja riistanhoidollisiin töihin... Ja toivon hissukseen huonoa onnea kanahaukalle.

Taitavat nuo PKS-metsästysmahdollisuudet olla melko rajallisia, ellei ole omia maita. Lähimmät Metsähallituksen maat jonne voit lupia ostaa Villin Pohjolan kautta (www.villipohjola.fi) ovat hieman kauempana, Evolla ja Keihäsjärvellä.

Monta kertaa kävi pyy hyvinkin lähellä istumassa, mutta asetta ei kärsinyt liikutella ollenkaan, kun pyy karkasi pienimmänkin liikkeen havaittuaan. Joo, mäkin oon huomannu ton ongelman! Pyy kyllä tietää ihan sentilleen että mistä se vihellys tulee, eikä kyllä kovinkaan helposti lennähdä ensimmäisenä sille uloimmalle etäisyydelle ampumahollille. Vaikka yleensä pyrin ampumaan vain täysin esteettömistä paikoista, muutaman pyyn olen joutunut tipauttamaan siten että edessä on ollut ampumahetkellä oksia. Haulisuihku kyllä useimmiten läpäisee vähäiset risut. Ja kun pyy istuu sille paikalle mistä voi lähteä yrittämään, hiljainen hivutus ei ole voittava taktiikka. Yleensä liikahduksesta on noin 2 sekuntia aikaa toimia ennen pyyn lähtöä, sen hetken lintu skannaa muuttuvaa tilannetta. Siinä ajassa kyllä harjoitellut metsästäjä ehtii ampua tähdätyn laukauksen.

Täytyy sanoa että se on kova jätkä joka pystyy näin suorilta sanomaan että mikä on se pahin uhka kanalinnuille. Eiköhän syitä kuitenkin ole monia, ja ne ovat hyvinkin vuosikohtaisia.Yks juttu minkä voisi nostaa osatekijänä esille on myyräkannat. Kun myyriä on paljon, etenkin ketun saalistus painottuu enemmän runsaaseen myyräkantaan.

Riista.fi -sivustolla on hemmetin kätevä harjoittelumoduuli metsästäjätutkintoon! Kysymyksiä ei toisaalta ole ihan hirveästi, parin kerran jälkeen oikeat vaihtoehdot suoltaa ulkomuistista.http://www.riista.fi/metstutkinto/Itse taisin aikoinaan lukea kerran läpi Metsästäjän oppaan ja jätin kurssinkin käymättä, laajoilla pohjatiedoilla silti 60/60 tentistä 8)

Tietyn patruunan käynti aseessa on tosi yksilöllistä. Benellillä jäätävän hyvän kuvion antava patruuna voi olla todella heikko käytettynä toisella haulikolla. Mikä haulikko Toimituksella on ja millä kaliiperilla? Mä en oo ikinä riekkojahdissa ollut mutta voisin kuvitella että muun muassa koiran käyttö vaikuttaa ampumamatkoihin ja tätä myöden myös patruunan valintaan?

Otsikon mukainen, mielellään pulttilukkoinen .308Win ja suomalaisvalmisteinen. Tee tarjous! Vaihdossa oikeankätinen .308 sakolainen, alle 100 laakia ammuttu.

Kaartin Jääkärirykmentissä koko palvelus, saapumiserä II/08.Peruskoulutuskausi Sotilaspoliisikomppaniassa, AUK:ssa tulenjohtoaliupseeriksi. Johtajakaudella Kaartin Jääkäritoimikunnan puheenjohtaja, KaartJR:n Erikoiskomennusjoukkueen johtaja sekä VMTK-sihteeristön Maavoimien edustaja. Ensimmäiset 6kk ryynäämistä ja viimeiset 6kk semmoisia missä sai käyttää jo omia aivoja :) Tuli Puolustusvoimat tutuksi vähän eri vinkkelistä.

Iso käsi juhnuulle pienpedoista!! Lisää samanlaista :)

Joku vuosi sitten tiputin piisamin. Melkoinen rottahan se oli.. Ei tullut otettua kuvaa mutta se taitaa olla vieläkin pakkasessa matkalla täyttöön - sitten joskus.

...mutta "normaaliin" metsästykseen ei tehot riitä. Eikä taida riittää lain kirjaimenkaan puolesta.

Nalle on kolmevuotias sekarotuinen koira, enemmän suomenpystykorvan ja jonkin verran ketun näköinen oranssinvärinen otus. Taitaa siinä olla vähän noutajaa ja saksanpaimenkoiraakin. Hieno koira, aivan upea. Tuommoisia on vain yksi miljoonassa. Haukkuu kaikkea riistaa ja on ennen kaikkea erinomainen lintukoira. Ja hiljainen sisällä, kun ei ole puhdas suomenpystykorva. “ Näitä asioita kertoessani Hannulle puhelimessa paria päivää ennen metsälle lähtöä Nallen kanssa kuulin hänen metsästysintonsa kasvavan hetki hetkeltä. Hannu on enoni hyvä ystävä, ja nuorempana he olivat rämpineet päivät pitkät lintuja etsiessään. Nykyään Hannu ei enää juurikaan käy metsällä, mutta lupautui lähtemään, kun nyt mukaan olisi lähdössä asiansa osaava lintukoirakin.Nalle ei kuitenkaan ole minun koirani, vaan Minnan, joka on samaisen enon koulukaverin Markon naisystävä. Eno ja Marko ovat pitäneet hyvin yhteyttä näihin päiviin asti. Yhtenä päivänä Marko ja Minna olivat tulleet mummolaan vierailulle Nalle mukanaan. Koira oli heti osoittanut metsäverisyytensä, ja kun kysyin Minnalta, haluaisivatko he käyttää Nallea metsällä, Minna myöntyi heti. “Aina lenkillä ollessamme tuo koiranretku löytää pusikoista kaikki linnut, ja ajaa ne aivan eteen. Eilenkin oli löytänyt metsoja vattupusikosta, ja hyvä etteivät olleet silmille lentäneet” Minna kehui Nallea. Sovimme viikonlopusta parin viikon päähän. Nyt tuo viikonloppu oli käsillä. Olin matkustanut mummolaan junalla perjantaina, ja Markon seurueineen oli tarkoitus tulla paikan päälle seuraavana aamuna puoli kahdeksalta. Harmikseni en ehtinyt perjantaina enää maastoon pimeän tulon takia, sillä olisi ollut hyvä tarkastaa paikkoja etukäteen, jotta olisi saanut hieman vihiä missä linnut voisivat oleilla. Minun piti käydä vielä sopimassa lauantaista Hannun luona perjantai-iltana. Hannu asui järven toisella puolella, ja helpoimmin sinne pääsi veneellä. Soutelin hiljakseen mummon veneellä syksyisen pimeän järvenselän yli ja kiinnitin veneen laituriin vastarannalla. Talo ei ollut aivan rannassa, joten jouduin kävelemään reilun kilometrin matkaa säkkipimeässä syksyisessä metsässä, mikä onkin melkoinen elämys kaupungissa asuvalle. Perille päästyäni Hannu keitti kahvit, ja puhuimme metsästyksestä. Keskustelunaiheena oli muun muassa alueella pyörivät hirviporukat, jotka kuulopuheiden mukaan olisivat tulossa mummon maille lauantaina. Soitin jahtipäällikölle ja kysyin, sopisiko kulkea omilla mailla. Hän antoi luvan, ja kertoi oman porukkansa menevän olettamaani kauemmas. Hyvä juttu, emme ainakaan häiritsisi hirvimiehiä. Marko oli aikaisemmin ilmoittanut haluavansa kuvata lauantai-aamun metsästystä, ja laitoin Markon lainassa olleen kameran lataukseen. Herätyskello soi lauantaiaamuna vähän seitsemän jälkeen, juuri kun aurinko oli nousemassa. Kävelin pihalla ympyrää, odottelin muita ja hyppelin lihaksia lämpimäksi. Ilma oli sumuinen, ja lämpöä oli viitisen astetta. Markon auto kurvasi pihaan melko täsmällisesti puoli kahdeksalta, ja ylitse pursuavaa energiaa täynnä oleva lintukoira ravasi autosta päästyään pellolla hetken ympyrää pelkkää innostustaan. Koska Nalle oli ensimmäistä kertaa oikeasti metsällä, Minna pyysi ampumaan laukauksen ilmaan, jotta nähtäisiin koiran reaktio. Tähtäsin ilmaan aution korven yläpuolelle, laukaus - eikä Nalle reagoinut mitenkään. Paukkuarka koira olisi voinut tuottaa ongelmia. Kello raksutti eteenpäin, Nalle ei osannut millään odottaa metsälle lähtöä, mutta Hannua ei näkynyt eikä kuulunut. Päätimme lähteä ilman Hannua, osasihan hän tutut maastot läpikotaisin ja löytäisi meidät varmasti. Minna oli syöttänyt koiralle pari päivää silavaa energian saamiseksi, ja koira juoksi aluksi hullun lailla siksakkia metsässä. Pari viikkoa sitten mummolan metsät olivat olleet täynnä lintuja, mutta nyt metsä tuntui hiljaiselta. Nalle teki parhaansa, mutta minkäänlaisia lintuja ei näkynyt. Vain pari korppia lensi yli, ja Nalle haukahti niitä pari kertaa. “Hei, tuolta puusta lähti joku iso lintu” Minna huudahti. Käännyimme katsomaan, ja teeri huiteli karkuun hyvän matkan päässä. Nalle oli juuri juossut sen puun alta mistä teeri oli lähtenyt. Noh, sattuuhan sitä paremmillekin koirille. Lähtötohinassa Markon kamera oli unohtunut, ja muutimme reittiä koukataksemme talon kautta. Muutamia pyitä pyrähteli sieltä täältä, mutta ne eivät Nallea paljoa innostaneet. Sain Hannulta tekstiviestin, jossa hän kertoi nukkuneensa pommiin eikä enää ehtisi mukaan. Matkalla kuljimme melko harvan kuusikon läpi, jonka toisella laidalla oli ukin harventama koivikko. Nalle sai hajun ja otti pikaspurtin kohti koivikkoa. Tiesin entuudestaan koivikon jänisten makuupaikaksi, ja oli sieltä edellisellä kerralla lähtenyt teeriparvikin. Meni hetki, ja Nallen haukku alkoi noin kolmensadan metrin päässä, muttei pakenevia lintuja näkynyt. Sitten alkoi kuulua matalaa murinaa, eikä ääni ollut Nallen. “Nyt on supikoira Nallen haukussa!” huusin ja lähdin juoksemaan kohti haukkua. Vaikken ikinä ollut kuullut supikoiran pitävän niin pahaa ääntä, se oli silti helppo arvata supiksi, sillä mummolan mailla oli vahva supikanta.Noin sata metriä ennen haukkupaikkaa tuli hiljaista, ja hetken päästä Nalle jolkotti minua vastaan. Siinä se nyt seisoi ja ihmetteli hölmistyneen näköisenä, supi oli jo ties missä. Usutin Nallen takaisin supea kohti, ja se ymmärsi. Haukku alkoi taas, eikä supi ollut liikkunut. Saavuin haukulle, ja Nalle haukkui parimetristä kaadettua kuusta, jonka alta murina kuului. Kuusi oli kaadettu kuopan päälle, missä supi oli maannut. Koira oli yllättänyt supin päivämakuulta. Hyvä Nalle! Menin noin viiden metrin päähän kuusesta, valmiina ampumaan, mutta Nalle oli mennyt haukkumaan supia kuusen eteen, juuri ampumalinjalle. Houkuttelin koiraa itseäni kohti, mutta se ei tullut millään pois supin kimpusta. Lopulta Nalle tuli viereeni, ohjasin sen taakseni, nostin haulikon poskelle ja näin ensimmäisen kerran supin kuusen alla. Varmistin pois, tähtäsin supia lapaan ja 12/70 päällekkäispiippuinen haulikko sylkäisi suppeamman yläpiipun tyhjäksi.Huomasin heti laukauksen jälkeen, ettei lopetuslaukausta tarvitsisi ampua. Nalle säntäsi salamana supin niskaan. Minna ja Marko tulivat kävellen paikalle ja kehuivat Nallea kovasti saaliista, vaikka ihmettelivätkin, miten se oli supin löytänyt. Lintukoirana Nalle oli siihen asti tunnettu. Ammuttu supinaaras oli mielestäni kohtalaisen iso, myöhemmän punnituksen mukaan noin kahdeksankiloinen. Supi kannettiin pihaan ja jätettiin odottamaan mummon kommenttia tämän herättyä. Mutta aamu oli vasta alussa: supin kaatoon ei ollut kulunut aloituksesta kuin noin 45 minuuttia. Marko kävi hakemassa videokameran latauksesta, ja pääsimme jatkamaan lintujahtia.Aamuinen lintujen vähyys mietitytti, mutta uskoin Nallen osaavan asiansa. Heti metsänreunasta se karkottikin pyyn ja jäi haukkumaan sitä parinkymmenen metrin päähän. Pyy ei kuitenkaan pysynyt haukussa, ja jatkoimme matkaa. Suuntasimme mummolan maiden reunamilla olevalle metsälammelle, jonka ympäristön tiesin oivalliseksi metsomaastoksi, edellisellä kerrallakin olin nähnyt siellä pari ukkometsoa ja koppelon. Nalle sai lammenrannasta vainun ja ryntäsi salamana lammen toiselle puolelle. Haukku alkoi, mutta siipien läiskettä ei kuulunut. Sitten kuului kovaa ryskettä, ja arvasin tuon oranssin termiitin haukkuvan hirveä. Minna sai Nallen vain vaivoin pois hirven kimpusta, ja lintujahti saattoi jatkua. Ei montaa askelta seuraavasta, kun Nallen terävä haukahdus varoitti lähestyvästä linnusta. Isohko pyy pyrähti kuusikosta suoraan kohti! Viittä metriä ennen meitä pyy tajusi tilanteen, otti korkeutta ja lensi suoraan meitä kohti päidemme yli ja istahtaen kuusen oksalle noin parinkymmenen metrin päähän. Tilanteessa olivat yllättyneet metsästettävän lisäksi metsästäjä, enkä ehtinyt ampua pyytä lentoon edestä. Ainoa piirre mikä teki Nallesta vähemmän lintukoiran oli sen haukkumattomuus, eikä se oikein ajettuaan linnun ilmaa seurannut sitä ollenkaan . Jos Nalle löysi linnun ja huomasi meidän olevan näköetäisyydellä, se saattoi olla haukkumatta ollenkaan. Kunhan lintu nousi siivilleen, niin Nalle oli tyytyväinen. Katsoin pyytä oksalla, se ei osoittanut merkkejä lähdöstä. Nostin jo haulikon poskelle, mutta takanani kävelleet Marko ja Minna olisivat olleet suoraan laukauksen alla. “Ampumaton laukaus ei jää vaivaamaan”, on Hannu sanonut useasti, ja jätin ampumatta. Vielä hetken kuikuiltuaan pyy katsoi paremmaksi vaihtaa maisemaa ja pyrähti seuraavaan kuuseen. Pidimme evästauon lammen takaisen korkean kallion päällä, ja edessämme olevalla hakkuuaukealla lenteli muutama teeri. Nallella oli täysi työ eväiden kanssa, eikä se ollut huomaavinaankaan niitä. Homma jatkui, ja Nallekin oli saanut uutta puhtia evästauosta. Kiersimme mummon mailla pitkät lenkit, joitakin pyitä ja muutama teeri lähti silloin tällöin Nallen ajamana. Pidimme seuraavan evästauon parin kilometrin kävelyn jälkeen toisen lammen rannalla. Hetken kuluttua Nalle sai taas vainun kuin aikaisemmasta supikoirasta ja lähti juoksemaan hullun lailla kohti seuraavaa kallionkukkulaa ja hävisi sen taakse. “Taisi tulla lintukoirasta supikoira”, Minna nauroi. Eipä sieltä mitään kuitenkaan löytynyt, ja Nalle luimisteli takaisin eväskorille. Päätimme tehdä viimeisen koukkauksen vanhan pellon takaa, mihin oli istutettu kuusia vajaat kymmenen vuotta sitten. Siellä olisi varmuudella lintuja, ainakin näin yritin vakuutella itselleni. Ei uskoisi, miten tarkka koiran kuono on. Nalle sai vainun varmaan puolen kilometrin päästä ennen lintua. Kuului kova siipien läiske, ja koppelo ampaisi esiin kuusikosta noin 70 metrin päässä meistä, auttamattomasti haulikon kantaman ulkopuolella. Koppelo lensi parinsadan metrin päähän kukkulan taakse. Kohtapuoliin Nalle ravasi kevyttä hölkkää metsästä tyytyväisen näköisenä. Se karkotti vielä yhden ukkoteeren edestämme polulta mutta ei jaksanut enää lähteä sen perään. Koira oli selvästi uuvuksissa pitkästä lenkistä. Päätimme lopettaa siihen, kävelimme läheiselle hiekkatielle ja otin haulikosta panokset pois. Olo oli huojentunut ja tyytyväinen. Olin loppujen lopuksi iloinen, ettei yhtään lintua sattunut jyvälle. Saavatpahan lisääntyä suuremmalla joukolla, ja ilman yhtä pesärosvoa! Otimme vielä muutamia kuvia Nallesta ja supista, ja niitä kuvia katsellessa voi palata tuohon sumuiseen lauantai-aamuun, jolloin pääsimme katsomaan Nallen ensimmäistä metsästysretkeä.

Minkäslaisia kokemuksia muilla on tästä? Mun syksyn ehdoton ykköslaji! Tosi vaikeeta, mutta onnistuessaan palkitsee enemmän kuin mikään muu.Uutena juttuna opin ns. heikon uroksen vihellyksen. Kun metsästäjä yrittää matkia mahdollisimman täydellistä pyyn vihellystä, se huomaamatta muistuttaa hyväkuntoista uroslintua. Vanha ukkopyy ei helpostikaan lähde hätyyttämään moista reviiriltään. Sen sijaan epäsäännöllinen, heikko ja epävarma vihellys on merkki nuoresta yksilöstä, mikä lähtee jalat kolmantena siipenä helvettiin kun reviirin varsinainen isäntä pölähtää paikalle.

Supi parin vuoden takaa.